5.2.2009

Torstaina 5.2.2009

Ajattelinpa taas kirjotella vähän kuulumisia kun on edellisestä kerrasta jo aikaa. Alotan parhaimmasta eli viime viikonlopusta, joka meni Tyynenmeren rannalla Pochomilissa, jonne matkan teko alotettiin Matagalpasta 6 aikaan aamulla. Täällä kannatttaa ehottomasti luottaa paikallisliikenteeseen, koska se halpaa. Muusta luotettavuudesta en sitten kyllä menis vannomaan, viime viikolla yhdestä bussista hajosi rengas kesken matkan ja sitten loppumatka sujuikin rennosti kävelyn merkeissä. Muutenkin näistä busseista tuntuu aina kesken matkan tippuvan erilaisia osia matkan varrelle. Tällä kertaa päästiin perille noin 4- 5 tunnin matkustamisen ja muutaman bussi ja taksi vaihdon jälkeen. Pochomilhan oli sitten aivan omaa luokkaansa. Rantaviivaa riitti muutaman kilometrin verran ja oli aivan todella kaunista. Kuvia rannasta ja muustakin Pochomilista lisäilin jo tuonne Naamaan, eli innokkaimmat (siis ne kaikki mun innokkaimmat lukijat, eli Tuomo) voi käydä sieltä kattelemassa. Tämän blogin saloihin en oo vielä tutustunu ihan niin hyvin että osaisin niitä tänne laitella, mutta ehkäpä sekin aika vielä koittaa. Jos en opi niin käytän hyväkseni Hennaa, joka tietää ja taitaa tämän tietokoneiden ihmeellisen maailman. Päätettiin tuossa muuttaa Hennan ja Jessen kanssa kimppakämppä- kolmioon Jyväskylään, eli tervetuloa tupareihin. Jesselle semmosia terveisiä, että meillähän on sitte selvät sävelet jo Hennan kanssa, että miten taloudenhoito järjestetään. Hilkka ja esiliina on jo sulle valmiina katsottuina, ja jos et muita töitä saa niin pienen korvauksen mahdollisuudesta voidaan ehkä neuvotella kun palaamme iki- ihanaan Suomen maahan. Ei kai nyt sentään. Ihan demokraattisissa merkeissä täällä mennään, elä sie Jesse pelkää. Nyt rupesin sitten rönsyilemään, eli palataas asiaan. Pochomilissa vieteltiinkin sitten viikonloppua aika rennoissa tunnelmissa. Lauantaina suunnattiin heti rannalle, jossa palvottiin hetki aurinkoa ja suuntailtiin sopivan punaisuus -asteen saavutettuamme Tyynenmeren kutsuviin aaltoihin. Myös paikalliset hammockit rannalla olivat ahkerassa käytössä ja muutaman oluen jälkeen fiilikset oli aika lailla raukeat. Rannalla tutustuimme myös pariin amerikkalaiseen turistiin. Mikä ei sinänsä ollut yllätys, koska noin puolet turisteista Pochomilissa olivat rantautuneet Pohjois- Amerikasta. Will, joka alun perin on kotoisin Miamista, on nyt asunut Managuassa 4 vuotta ja lupasi järjestää meille pientä ohjelmaa jos sinne päin satutaan. Managuasta puhutaan täällä pitkälti siihen sävyyn ettei sinne kannata/ole turvallista ainakaan kaksin suunnata ja sitä voisikin verrata aika pitkälti muihin suurkaupunkeihin, joten meille jonkun paikallisen seura on enemmän kun tervetullutta. Mitäs muuta... Illalla lauantaina käytiin syömässä meidän hotellin ravintelissa, joka oli hinnoiltaan aika paljon paikallisen tason yläpuolella. Tuntui hullulta ajatella, että noin 8 euroa maksava ruoka juomineen on kallista! Mutta täällä se on vaikka Suomeen verrattuna ei maksakkaan mittään. Lauantaina sattui meille myös pieni aksidentti tuolla nimenomaisella rannalla, kun jätimme tavaramme uinnin ajaksi Willin vahdittavaksi. Nousuvesi kuitenkin yllätti tyttöset ja kassimme, jossa olivat siis molempien kamerat, kännykät, kirjat, aurinkovoiteet, banaanit, vessapaperit, huulirasvat ja kaikki muut elintärkeät rannalle tarvittavat tavarat. Saatiin myös siis vähän kuntoilua paratiisin keskelle, kun juostiin tavaroiden perässä pitkin rantaa. Yritin elvyttää kännykkää illalla tuulettimen alla ja ihme kyllä se toimii. Ehkä saattaa jossain vaiheessa mennä kuitenkin vakuutuksen piikkiin, sen verran heikolta tuo toiminta välillä näyttää. Sunnuntaina mentiin aika samoilla tuulilla, eli rantaa, ruokaa, uimista ja ruokaa, uimista ja rantaa. Pois en kyllä olis lähtenyt millään, sen verran pääsin jo lomailun makuun. Iltapäivällä oli kuitenkin pakko suunnata nokka kohti Matagalpaa, koska Hennalla oli töitä. Itse olin maanantain ansaitulla vapaapäivällä, kun sisar Rebecca, joka on siis meidän paikan pomo, oli päättänyt järjestää pienet juhlat sunnuntaiksi (meitä ei siis ollut kutsuttu tietenkään). Ja tästä johtuen maanantaina ei siis ollut töitä. God only knows why, ehkä nunnien kemut ei olekaan niin kesyt kuin mitä voisi kuvitella. Tämä viikko onkin sitten aika pitkälti mennyt samaa rataa kun muutkin viikot. Tiistaina olin töissä ja söin. Keskiviikkona söin ja olin töissä. Torstaina kävin aamulla töissä ja sitten menin kotiin, kun Henna sai vatsataudin. Ja sitten taas söin. Oli ihan mukava syödä. Joskus myös Hennan kanssa katselemme elokuvia ja syömme.
Eli tällaista tänne auringon alle tällä viikolla. Nyt viikonloppuna olisi tarkoitus mennä perjantaina paikallisten kanssa paikalliseen muutamille ja lauantaina suunnata Päivikin kahvitilalle. Sunnuntaina saatamme ehkä päätyä Alin sukulaisten uima- altaaseen. Mutta nämä kootut selitykset jatkuu taas ensiviikolla kun pääsen koneen ääreen. Siihen asti hauskat viikonloput kaikille!

Harjoittelua jaljella enaa 23 paivaa.

Moi taas.

Ajattelin tekstailla tanne taas vahan kuulumisia kun istuskellaan Hennan kanssa tassa nettipaikassa ja on hetki aikaa viela. Tanaan tosiaan tajusin etta meillahan on enaa 23 paivaa harjottelua ja sitten koittaa ah, niin kauan odotettu vapaus. Eli siis LOMA. Kavelin toissa tanaan koko paivan tuon kuuman auringon alla ja nyt on semmonen olo, ettei kuntosalille ainakaan tanaan taijja olla tarvetta. Katevaa kun saa kaiken samassa paketissa: rusketuksen, liikunnan ja samalla pystyy vahan sivussa tekemaan toitakin ja opiskelemaan espanjaa. Nyt kohta taman jalkeen suunnataan syomaan italialaiseen, josta taitaa olla kehkeytymassa meidan vakkari. Siella on hyvaa ruokaa ja yleensa aina saa sen mita tilaa. Toisin kun paikallisessa Picoteossa, jossa ollaan yritetty nyt muutaman kerran tilata samaa ruokaa perakkain ja aina on tullut jotain uudenlaista poperoo poytaan. En sitte tiia onko syyna tahan meidan suunnattoman suuret taidot puhua tata epsanjaa vai pelkastaan paikalliset tavat. Henna on tunnustellut tanaan etta taitaa olla vahan kipeena ja huomenna saattaakin olla sitten mun vuoro hoivata sita pobrecitaa. Toivottavasti ei kuitenkaan kovin kipeeks tule.

Toista lupàilin viime kirjoituksessa kertoa vahan lisaa. Eli siis mun tyonkuva on sellainen, etta etta tyoskentelen paikallisen sosiaalityontekijan tyoparina promoomassa mun tyopaikkaa eli Familias Especialesia paikallisille. Tamahan tapahtuu siten, etta kierrellaan barrioissa, jotka on asuinalueita keskustan ulkopuolella. Mina ite miellan ne aika pitkalti slummeiksi, mutta paikallisten mittapuulla ne on ihan tavallisia lahioita. Yritan saada kuvia niista tanne talla viikolla, jotta pystytte paattelemaan itse. Tavallisesti nama talot on kyhatty kasaan pellista, verkoista, pahveista ja laudanpatkista, mutta myos parempia asumuksia loytyy. Taloissa on yleensa 1 tai 2 huonetta, muovituoleja, pari poytaa ja sangyt. Ja vaikka katot vuotaa ja lattiana toimii maa, on jokaisessa taloudessa yleensa myos telkkarit ja stereot. Mika oli mulle aika yllatys, vaikka telenovelat taitaakin olla taalla aika kova juttu. Barrioissa me jututetaan ihmisia ja yritetaan loytaa lapsia, jotka tarvitsee erityista tukea, eli yleensa jollakin tavalla vammautuneita tai kehityksesta jaljessa olevia lapsukaisia. Niistahan taalla ei siis ole pulaa, koska lapsia taalla kohdellaan yleisesti tosi huonosti. Valitettavasti kaikki yleistieto tuntuu puuttuvan suurimmalta osalta aikuisista ja lapsista ei ehka juuri tasta syysta osata huolehtia kovinkaan hyvin. Iso osa barrioiden aikuisista ei osaa lukea eika kirjottaa, mika kertoo jo itsessaan aika paljon. Ei siis ole ihme, etta ihan perustason yleistiedot lapsen kehityksesta kuulostaa paikallisista ydinfysiikalta. Myos lapsiin kohdistuva vakivalta on yleista, ja pikkuisissa nakyy usein arpia ja naarmuja ja lapset on monesti aika pelokkaan oloisia. Valilla on rankkaa nahda kaikki tama joka paiva, mutta yllattavan hyvin siihen osaa kuitenkin suhtautua. Yritan parhaani tietysti, mutta kaikkia en voi auttaa. Tyo on siis kaiken kaikkiaan tosi mielenkiintoista ja ajatuksia herattavaa, tykkaan kovasti ja oonkin ajatellut etta tata voisin tehda viela myohemmin lisaa. Vaikka sitten vapaaehtoistyona koulun jalkeen tai toisena vaihtona viela ens vuonna kun koulua on jaljella. Katsellaan.

Mutta nyt myo tyttoset lahetaan herkuttelemaan pastalla, taalla kannattaa panostaa ehottomasti tuohon ulkona syomiseen, kun se on niin halpaa. Ruoka juomineen maksaa yleensa noin 5 euroo mika ei oo siis mitaan Suomeen verrattuna. Mutta jatkan taas myohemmin, hyvia unia sinne. Ootte rakkaat.

Kootut selitykset menneiltä viikoilta

Sunnuntaina 25.1.2009

Sain nyt vihdoin startattua tän jo jonkun aikaa suunnitteilla olleen blogin. Päivät on olleet aika kiireisiä töiden ja espanjan tuntien takia, ja illalla ollaan käyty syömässä tai muuten vaan kaupungilla vielä lisäksi, niin aika on kadonnut kummallisesti johonkin. Nythän me ollaan oltu täällä noin 3 viikkoa, joista 2 viikkoa on ollu työharjoittelua. Lennot meillä meni tullessa tosi hyvin, olin fiksu tyttö ja tainnutin itseni pahoinvointilääkkeillä ja sain nukuttua suurimman osan ajasta. Kaikki matkatavaratkin saapu yllättävästi samaan aikaan perille kun me. Alku täällä Nicassa oli enemmän tai vähemmän pökerryttävää, aikaero puski yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen päälle ja kielestä ei meinannut saada mitään selvää. Nyt Matagalpa alkaa jo vähitellen tuntua tutummalta ja myös perusrutiineista saa kiinni. Espanjan hablaaminenkin alkaa myös luonnistua paremmin ja oon huomannu, että pystyn hoitamaan kaikki peruskeskustelut ihan suhteellisen hyvin ja ehkä myös ne vähän vaikeemmatkin. Tunnelmat täällä on siis tosi hyvat, pienestä koko ajan taka- alalla olevasta ikävästä huolimatta. Säät täällä on tähän mennessä ollu aika mahtavat, ensimmäisellä viikolla sateli muutaman kerran, mutta sen jälkeen on ollu melkein koko ajan aurinkoista ja vähän yli 30 asteen leppoisat lämpimät. Ihon värikin alkanu muuttua suomen harmaasta vähän terveempään suuntaan. Pientä palamistakin on jopa ollut ilmassa, ei kuitenkaan mitenkään pahasti ja nyt tuntuu ettei aurinkorasvojakaan tarvii käyttää ennää litroittain.

Pieni kulttuurishokki tämä Nicamaa aluks oli, pakko myöntää. Ehkä kuitenkin semmosella vähän tragikoomisella tavalla. Bussit on esimerkiksi vanhoja Amerikasta tuotuja ja siellä käytöstä poistettuja koulubusseja, jotka on suunniteltu 84 lapselle, mutta nyt niissä matkustaa kaksinkertainen määrä ylipainoisia aikuisia. Ja koska kaikki ei mahu istumaan, matkustelee osa seisoen käytävällä. Tiet on suhteellisen heikoissa kantimissa olevia hiekkateitä ja näillä ajellaan niillä noin 100km/tunnissa. Lambada soi taustalla ja peppulihakset on kovilla, mutta kerranhan sitä vaan eletään ja saadaan samalla lihastreenit kaupan päälle.

Ollaanhan me ehitty täällä myös matkustellakin jo ihan kivasti. Tuon kyseisen ja aika ikimuistoisen bussimatkailun koin ensimmäisenä viikonloppuna, kun mentiin Leoniin, joka on tässä Matagalpan lähella sijaitseva kaupunki (matka sinne kestää noin 3-4 tuntia bussilla). Siellä vietettiin viikonloppua Lazy Bonesissa, joka oli keskustassa oleva hostelli uima- altaalla ja riippukeinuilla varustettuna. Lauantaina aamupäivällä otettiin aurinkoa ja virkistyttiin välillä altaassa, iltapäivällä suunnattiin tulivuorelle. Cerro Negro on siis täysin musta vuori, jonka peittona on paksu kerros kivilohkareita edellisen purkauksen jäljiltä. Kyseessä on myös edelleen aktiivinen vuori, joka oli edellisinä kertoina purkautunut aina yhdeksän vuoden välein, viimeksi vuonna 1999. Oli jannaa. Puolivälissä matkaa ihmeteltiin sen sisältä purkautuvia rikkikaasuja ja paluu vuorelta sujui hiekkalautailemalla rinnettä alas, mikä vastaa aika lailla peruslumilautailua, mutta saattaa olla asteen verran eksoottisempaa. Illalla käytiin keskustassa tutustumassa paikallisen ravintolan herkkuihin ja kaupungin yöelämään, mutta reissuilun uuvuttamina päädyttin uinumaan Lazy Bonesin kutsuviin dormeihin jo puolilta oin. Sunnuntaina alotettiin päivä altaan reunalla lauantaisissa merkeissä ja nautittiin Hennan kanssa aamupalaksi pannukakkuja hunajalla sekä banaanilla sekä vastapuristettua appelsiinimehua. Mmm, ruoka taalla on niiin hyvaa. Päivällä käytiin pyörähtämässä kaupungilla ja iltapäivällä suunnattiin takas Matagalpaan. Leoniin olisin kuitenkin voinut ehka jäädä pidemmäksikin aikaa.

Seuraavan viikonlopun reissu sijoittui La Daliaan Sombra Ego Lodgen luomukahvitilalle. Lauantaina käytiin tutustumassa tilaa ympäröiviin trooppisiin metsiin. Reissulla uitiin vesiputouksen alla olevassa altaassa ja nähtiin laiskiaisia. Näin ne laiskiaiset noin 30 metrin päästä, eli havainnot ei siis ollu kovin tarkkoja, tiian nyt etta ne kuitenkin on harmaita ja paikallaan. Yllattavaa kylla. Illemmalla käytiin kahviviljelmillä, ja nähtiin miten sitä kahvia oikeasti tehään. Oli rankkaa nähä, että täällä todellakin myös lapset tekee rankkaa työtä kuuman auringon alla. Halu auttaa jollain tavalla on täällä usein tosi kova, mutta keinot meinaa olla vähissä. Sunnuntaina tehtiin toinen reissu metsiin ja plantaaseille sekä käytiin myös tutustumassa perhostarhaan. Illalla suuntasimme taas takaisin kotiin Matagalpaan. Täydessä bussissa ja tällä kertaa jalkatreeniä tehden, eli 2 tunnin matka seisoen.

Mutta lopettelen tähän, jatkan huomenna sitte lissää. Nyt on leffan vuoro ennen nukkumaanmenoa. Henna tuossa tuskailee kun en näytä ikinä lopettavan. Onneksi mulla on se täällä, on se niin ihana tyttö. Ilman sitä en haluais täällä olla. Mutta kirjottelen huomenna taas, työstä enemmän ja muusta. Ootte mielessä ja rakkaita. Huomiseen.