Kootut selitykset menneiltä viikoilta

Sunnuntaina 25.1.2009

Sain nyt vihdoin startattua tän jo jonkun aikaa suunnitteilla olleen blogin. Päivät on olleet aika kiireisiä töiden ja espanjan tuntien takia, ja illalla ollaan käyty syömässä tai muuten vaan kaupungilla vielä lisäksi, niin aika on kadonnut kummallisesti johonkin. Nythän me ollaan oltu täällä noin 3 viikkoa, joista 2 viikkoa on ollu työharjoittelua. Lennot meillä meni tullessa tosi hyvin, olin fiksu tyttö ja tainnutin itseni pahoinvointilääkkeillä ja sain nukuttua suurimman osan ajasta. Kaikki matkatavaratkin saapu yllättävästi samaan aikaan perille kun me. Alku täällä Nicassa oli enemmän tai vähemmän pökerryttävää, aikaero puski yli 24 tunnin matkustamisen jälkeen päälle ja kielestä ei meinannut saada mitään selvää. Nyt Matagalpa alkaa jo vähitellen tuntua tutummalta ja myös perusrutiineista saa kiinni. Espanjan hablaaminenkin alkaa myös luonnistua paremmin ja oon huomannu, että pystyn hoitamaan kaikki peruskeskustelut ihan suhteellisen hyvin ja ehkä myös ne vähän vaikeemmatkin. Tunnelmat täällä on siis tosi hyvat, pienestä koko ajan taka- alalla olevasta ikävästä huolimatta. Säät täällä on tähän mennessä ollu aika mahtavat, ensimmäisellä viikolla sateli muutaman kerran, mutta sen jälkeen on ollu melkein koko ajan aurinkoista ja vähän yli 30 asteen leppoisat lämpimät. Ihon värikin alkanu muuttua suomen harmaasta vähän terveempään suuntaan. Pientä palamistakin on jopa ollut ilmassa, ei kuitenkaan mitenkään pahasti ja nyt tuntuu ettei aurinkorasvojakaan tarvii käyttää ennää litroittain.

Pieni kulttuurishokki tämä Nicamaa aluks oli, pakko myöntää. Ehkä kuitenkin semmosella vähän tragikoomisella tavalla. Bussit on esimerkiksi vanhoja Amerikasta tuotuja ja siellä käytöstä poistettuja koulubusseja, jotka on suunniteltu 84 lapselle, mutta nyt niissä matkustaa kaksinkertainen määrä ylipainoisia aikuisia. Ja koska kaikki ei mahu istumaan, matkustelee osa seisoen käytävällä. Tiet on suhteellisen heikoissa kantimissa olevia hiekkateitä ja näillä ajellaan niillä noin 100km/tunnissa. Lambada soi taustalla ja peppulihakset on kovilla, mutta kerranhan sitä vaan eletään ja saadaan samalla lihastreenit kaupan päälle.

Ollaanhan me ehitty täällä myös matkustellakin jo ihan kivasti. Tuon kyseisen ja aika ikimuistoisen bussimatkailun koin ensimmäisenä viikonloppuna, kun mentiin Leoniin, joka on tässä Matagalpan lähella sijaitseva kaupunki (matka sinne kestää noin 3-4 tuntia bussilla). Siellä vietettiin viikonloppua Lazy Bonesissa, joka oli keskustassa oleva hostelli uima- altaalla ja riippukeinuilla varustettuna. Lauantaina aamupäivällä otettiin aurinkoa ja virkistyttiin välillä altaassa, iltapäivällä suunnattiin tulivuorelle. Cerro Negro on siis täysin musta vuori, jonka peittona on paksu kerros kivilohkareita edellisen purkauksen jäljiltä. Kyseessä on myös edelleen aktiivinen vuori, joka oli edellisinä kertoina purkautunut aina yhdeksän vuoden välein, viimeksi vuonna 1999. Oli jannaa. Puolivälissä matkaa ihmeteltiin sen sisältä purkautuvia rikkikaasuja ja paluu vuorelta sujui hiekkalautailemalla rinnettä alas, mikä vastaa aika lailla peruslumilautailua, mutta saattaa olla asteen verran eksoottisempaa. Illalla käytiin keskustassa tutustumassa paikallisen ravintolan herkkuihin ja kaupungin yöelämään, mutta reissuilun uuvuttamina päädyttin uinumaan Lazy Bonesin kutsuviin dormeihin jo puolilta oin. Sunnuntaina alotettiin päivä altaan reunalla lauantaisissa merkeissä ja nautittiin Hennan kanssa aamupalaksi pannukakkuja hunajalla sekä banaanilla sekä vastapuristettua appelsiinimehua. Mmm, ruoka taalla on niiin hyvaa. Päivällä käytiin pyörähtämässä kaupungilla ja iltapäivällä suunnattiin takas Matagalpaan. Leoniin olisin kuitenkin voinut ehka jäädä pidemmäksikin aikaa.

Seuraavan viikonlopun reissu sijoittui La Daliaan Sombra Ego Lodgen luomukahvitilalle. Lauantaina käytiin tutustumassa tilaa ympäröiviin trooppisiin metsiin. Reissulla uitiin vesiputouksen alla olevassa altaassa ja nähtiin laiskiaisia. Näin ne laiskiaiset noin 30 metrin päästä, eli havainnot ei siis ollu kovin tarkkoja, tiian nyt etta ne kuitenkin on harmaita ja paikallaan. Yllattavaa kylla. Illemmalla käytiin kahviviljelmillä, ja nähtiin miten sitä kahvia oikeasti tehään. Oli rankkaa nähä, että täällä todellakin myös lapset tekee rankkaa työtä kuuman auringon alla. Halu auttaa jollain tavalla on täällä usein tosi kova, mutta keinot meinaa olla vähissä. Sunnuntaina tehtiin toinen reissu metsiin ja plantaaseille sekä käytiin myös tutustumassa perhostarhaan. Illalla suuntasimme taas takaisin kotiin Matagalpaan. Täydessä bussissa ja tällä kertaa jalkatreeniä tehden, eli 2 tunnin matka seisoen.

Mutta lopettelen tähän, jatkan huomenna sitte lissää. Nyt on leffan vuoro ennen nukkumaanmenoa. Henna tuossa tuskailee kun en näytä ikinä lopettavan. Onneksi mulla on se täällä, on se niin ihana tyttö. Ilman sitä en haluais täällä olla. Mutta kirjottelen huomenna taas, työstä enemmän ja muusta. Ootte mielessä ja rakkaita. Huomiseen.